Itä-Suomen yliopisto puhuttaa

Keskustelu tulevan Itä-Suomen yliopiston tiedekuntajaosta käy kuumana. Yliopistoon on esitetty nyt neljän (suur)tiedekunnan mallia, jossa useat tieteenalat laitetaan vastoin tahtoaan saman katon alle. Kyseiset tieteenalat ovat protestoineet aikeita, koska esimerkiksi vieraiden kielten, kasvatustieteiden ja teologian niputtaminen samaan suurtiedekuntaan on ennenkuulumatonta. Nämä pakkoliitokset ovat myös saaneet laajemminkin osakseen ihmettelyä, kuten ilmenee dosentti Petri Järveläisen yleisönosastokirjoituksessa Helsingin Sanomissa 27.3.2008.

Järveläisen mukaan teologian ja muiden käyttäytymis- ja teologisen tiedekunnan aineiden välinen tutkimuksellinen kosketuspinta on varsin ohut. Sen sijaan tiedekuntajaot pitäisi tehdä niin, että saman katon alle joutuvat tieteet olisivat järkevässä yhteydessä toisiinsa. Suomessa (ja varmasti muuallakin) on vallalla ollut hallinnollisia ja taloudellisia näkökulmia painottava tendenssi, jossa pyritään ennen kaikkea suuriin yksiköihin ja kustannustehokkuuteen. Järveläinen kirjoittaa, että tämä lähestymistapa laiminlyö perustutkimuksen ja akateemisen kulttuurin merkityksen.

Voikin hyvin kysyä, minkälaisia innovaatioita tällaisesta hallinnollisesta hirmumyrskystä kuvitellaan syntyvän?

Yksittäisten tieteenalojen on voitava toimia itsenäisesti, eikä niitä saa uuden mallin puitteissa pakottaa uusiin uomiin, ei edes yliopiston strategisten painopistealojen suuntaan. Esimerkiksi kielten- tai kulttuurintutkimuksella on omaleimaisia piirteitä, jotka eivät saa joutua kärsimään siitä, jos ne nyt laitetaan tiedekuntaan, jossa hallitsevana teemana on esim. opettajankoulutus.

Tämä perusdilemma tulee eteen riippumatta siitä, mihin suurtiedekuntaan mikäkin oppiaine lopulta sijoittuu. Viidenkin suurtiedekunnan olemassaolo luo nykyistä suurempia kokonaisuuksia, jolloin itsenäisyyden dilemma on ratkaistava. Lisäksi opiskelijaedustuksesta on toki itsestäänselvästikin huolehdittava.

Jos nämä ehdot eivät täyty, voidaan yliopiston alkuperäinen school -malli (sellaisena kuin se oikeasti esim. Britanniassa on) heittää kauniiden ajatusten roskakoriin. Schoolista tulee silloin pikemminkin brezhneviläinen järkäle, joka musertaa akateemisen kulttuurin hengiltä. New Public Managementin sokaisemien virkamiesten olisi hyvä muistaa, että löysässä hirressä roikkuminen tuskin parantaa kenenkään kykyä niihin innovaatioihin.

Itä-Suomen yliopisto ei nähtävästi ole poikkeus suomalaisen korkeakoulukentän nykytilanteessa. Kaikkialla fuusiohankkeet ovat saaneet osakseen kritiikkiä ja vastarintaa. Pitkään UEF:n (eli University of Eastern Finland) piti olla positiivinen poikkeustapaus, jossa yhdistyminen toteutetaan demokraattisesti ja opiskelijoita ja henkilökuntaa kuunnellen. Syksyllä näytti vielä varsin hyvältä, kuten Juhana Venäläinenkin yo-lehden pääkirjoituksessa toteaa. Nyttemmin meininki on jo aivan toinen.

On lisäksi mielenkiintoista, mitkä ovat esimerkiksi opiskelijaliikkeen vaikutusmahdollisuudet asiaan. Opiskelijat pyrkivät vaikuttamaan etenkin yliopiston hallinnossa, missä kuitenkin opiskelijoiden painoarvo on rajallinen. Lisäksi hallintokulttuurissa painottuu virkamiesten valta. Muita vaikutusmahdollisuuksia on osallistuminen julkiseen keskusteluun, joka on helpompaa opiskelijoille. Suora toiminta esim. Taikin esimerkkiä seuraten on myös yksi mahdollisuus, mutta melko riskialtis sen suhteen, saavutetaanko sillä enemmän positiivista vai negatiivista huomiota.